Ajatuksia / Essee
Mikä tekee tulevaisuudesta haluttavaa?
Tekninen mahdollisuus on vasta puolet työstä.
Puhumme tulevaisuudesta kuin se saapuisi, koska teknologia kehittyy.
Joku keksii paremman akun, uuden proteiinin, itseajavan auton tai tekoälyjärjestelmän. Teknologia paranee. Kustannukset laskevat. Käyttöönotto seuraa.
Todellisuus on sotkuisempi.
Ihmisten pitää haluta heille tarjottu tulevaisuus.
Teknisesti ylivoimainen mahdollisuus voi jäädä leviämättä, koska se tuntuu uhkaavalta, rumalta, vieraalta, sosiaalisesti epätoivottavalta tai yksinkertaisesti merkityksettömältä sille, miten ihmiset näkevät itsensä.
Toisesta tulevaisuudesta voi tulla voimakas, koska ihmiset tunnistavat siinä jotain haluttavaa ennen kuin jokainen käytännön kysymys on ratkaistu.
Siksi palaan yhä uudelleen kysymykseen:
Mikä tekee tulevaisuudesta haluttavan?
Osa vastausta on tarina.
Teknologia kuvaa, mikä on mahdollista.
Tarina antaa ihmisten kuvitella, mitä se mahdollisuus tarkoittaa heidän elämässään.
Ajatellaan vaihtoehtoisia proteiineja.
”Mikrobifermentaatio hiilidioksidilla ja uusiutuvalla sähköllä” on poikkeuksellinen teknologinen idea.
”Taste the future” luo toisenlaista ymmärrystä.
Toinen kuvaa prosessia. Toinen asettaa ihmisen mahdolliseen maailmaan.
Sama periaate toimii paljon suuremmassa mittakaavassa.
Maat rakentavat tulevaisuuksia kulttuurin kautta yhtä lailla kuin infrastruktuurin.
Expo 67 esitteli arkkitehtuurin, teknologian, liikenteen ja uudet elämisen tavat mukaansatempaavana visiona edistyksestä. Miljoonat kävijät pystyivät liikkumaan ehdotetun tulevaisuuden läpi itse, ja teknologisesta mahdollisuudesta tuli kulttuurinen kokemus, johon ihmiset pystyivät kuvittelemaan osallistuvansa.
Kiina voi nousta hallitsevaksi sähköautoissa, akuissa, droneissa ja kehittyneessä valmistuksessa. Teollinen johtajuus luo kyvykkyyttä ja taloudellista valtaa. Kulttuurinen valta syntyy toisella mekanismilla.
Ihmiset alkavat jäljitellä, kuluttaa, ihailla ja osallistua.
Japani on ilmeinen historiallinen esimerkki. Elektroniikka ja autot loivat kunnioitusta japanilaista teollista osaamista kohtaan. Design, muoti, ruoka, pelit, arkkitehtuuri, elokuva ja populaarikulttuuri loivat jotain laajempaa: maailman, johon ihmiset halusivat astua.
Ero on tärkeä myös yrityksille.
Kestävä tulevaisuus, joka kehystetään kokonaan uhrauksiksi, pärjää huonosti tulevaisuudelle, joka lupaa paremman kokemuksen.
Kööpenhaminan satamakylpylät ovat näkyvä tulos vuosikymmenten työstä veden laadun, infrastruktuurin ja kaupunkisuunnittelun parissa. Tulos on voimakkaampi kuin paperilla oleva ympäristötavoite: entisestä työsatamasta tulee paikka, jonne ihmiset itse haluavat mennä uimaan, tapaamaan toisiaan ja viettämään kesäiltaa.
Autonominen tuote, joka kehystetään kokonaan tehokkuudeksi, tuntuu erilaiselta kuin tuote, joka antaa ihmisille aikaa ja huomiota takaisin.
Kiertotalouteen perustuva teollinen järjestelmä houkuttelee enemmän, kun materiaalien pysyminen kierrossa tuntuu edistykseltä eikä velvollisuudelta.
Haluttavuus vaatii myös toimijuutta.
Ihmiset vastustavat tulevaisuuksia, jotka tuntuvat tapahtuvan heille.
He ovat avoimempia tulevaisuuksille, joissa he ymmärtävät oman roolinsa.
Tämä oli yksi kiinnostavista ajatuksista Bayerin työntekijäkokemustyössä, jota tein vuosia sitten. Organisaation muutoksen voi julistaa ylhäältä, mutta käyttäytyminen muuttuu, kun ihmiset näkevät itselleen merkityksellisen valinnan.
Sama pätee paljon suurempiin muutoksiin.
Ilmastoteknologia, tekoäly, automaatio, uudet ruokajärjestelmät ja muuttuvat kaupungit herättävät ahdistusta osin siksi, että ne jakavat toimijuutta uudelleen.
Kuka päättää?
Kuka hyötyy?
Mitä minulle tapahtuu?
Uskottava tulevaisuus tarvitsee vastaukset.
Tulevaisuudessa on myös esteettinen ulottuvuus, jonka strategia joskus unohtaa.
Tulevaisuuksilla on ulkoasu ja tuntu.
Matti Suurosen vuonna 1968 suunnittelema Futuro-talo käänsi tietynlaisen tulevaisuuden vision kompaktiksi esivalmistetuksi kodiksi, jossa on kaarevat seinät, muotoillut kalusteet ja avaruusaluksen kaltainen muoto. Se näyttää, miten ajatukset edistyksestä vakuuttavat enemmän, kun ne saavat fyysisen muodon, jonka sisällä ihmiset voivat kuvitella asuvansa.
Kahdeskymmenes vuosisata tiesi tämän vaistomaisesti. Avaruusmatkailu, modernistinen arkkitehtuuri, virtaviivainen liikenne ja kulutuselektroniikka loivat kaikki edistykselle visuaalisen kielen.
Eero Saarisen vuonna 1962 avattu TWA Flight Center teki nousevasta suihkukoneajasta arkkitehtuuria. Sen kaartuvat betonimuodot, valtavat ikkunat ja virtaavat sisätilat tekivät lentämisestä lumoavaa, modernia ja tunteikasta, ja teknologinen edistys sai muodon, jonka ihmiset pystyivät näkemään, astumaan sisään ja muistamaan.
Moni nykyinen tulevaisuus saapuu politiikka-asiakirjana.
Hiilineutraalius.
Digitaalinen transformaatio.
Teollisuus 4.0.
Tekoälyn käyttöönotto.
Kieli voi olla täsmällistä. Harvoin se saa ketään unelmoimaan.
Uskon, että brändeillä on tässä viestintää suurempi rooli.
Brändit voivat tehdä nousevista järjestelmistä luettavia, kulttuurisesti merkityksellisiä ja tunnetasolla kuviteltavia.
Sillä on väliä, koska teolliset murrokset ovat lopulta yhteiskunnallisia murroksia.
Teknologia luo mahdollisuuden.
Talous ratkaisee, voiko se skaalautua.
Instituutiot ratkaisevat, mikä on sallittua.
Kulttuuri auttaa ratkaisemaan, haluavatko ihmiset sitä.
Tulevaisuudesta tulee voimakas, kun nämä voimat alkavat vahvistaa toisiaan.
Kun joku esittelee visionsa tulevaisuudesta, kysyn yhä useammin kaksi kysymystä.
Voiko tämä tapahtua?
Ja sitten se kiinnostavampi:
Kuka haluaisi asua siellä?
Siitä toisesta kysymyksestä alkavat strategia, brändi ja kulttuuri.